Mistähän johtuu että saan hetkittäin pieniä muistoja menneistä ajoista. Yhtenä päivänä surin isotädin muistoa ja nyt palasin kymmenen vuotta taaksepäin. Mietin kuinka elämä muuttuu kymmenessä vuodessa, kuinka minä olen muuttunut kymmenessä vuodessa? Toisaalta on upeaa että ihminen muuttuu, onko se sitten kasvamista, aikuistumista vai todella indentiteetin muuttumista.

Poikani istui tietokoneella ja huikkasi että saan kohta tulla katsomaan big brotheria. Pysähdyin olutlasi kädessäni ja väläys menneestä suhahti silmieni edessä. En voinut kymmenen vuotta sitten uskoakkaan juovani olutta. Varsinkaan että olisin pyöreä maatalon emäntä joka asuu korvessa ihanassa idyllissä. Olin juppi, hoikka ja bilehile. Opiskelin ja juhlin rajattomasti. Kolusin kaikki kapakat kolmen lähimmän kaupungin alueelta ystäväporukkani kanssa. Seurustelin yliopistotyyppien kanssa, enemmän ja vähemmän taiteellisten kanssa. Saatoin löytää itseni jostain jatkoilta su aamuna jossa oli ihan ns. julkkuja jotka olivat paikan päällä esiintymässä. En voinut mennä kouluun jos ei ollut uusia vaatteita joka viikolle, ostin kalliita meikkejä ja elin elämää mitä voin oikeastaan nyt naureskella. Töihin mentiin suoraan kapakasta lauantai-aamuna ja työkaveri nyppi pinseteillä takapuolestani ruusunpiikkejä. Rojahdin nimittäin ruusupensaaseen ravintolan ulkopuolella, tuhannen päissään.

Näin jälkeenpäin katsottuna join aivan liikaa, juhlin liikaa ja tuhlasin liikaa. Opiskelu oli sivuseikka, elin sitä hetkeä kun tunsin eläväni!. Elämällä pienessä hiprakassa, kainalossa mies tai kannoilla sellainen joka oli hurmiossa. Kaikkihan me ollaan oltu nuoria ja nättejä, harmi vain kun sekin on katoavaa. Oikeastaan en kadu nuoruuttani siltä kantilta pohdittuna että en kaipaa yhtään sinkkuelämää, en ravintolailtoja ja yötunneilla hampurilaisjonossa odottamista. Pidän toki pubissa istumisesta hyvässä ystäväporukassa, niitä hetkiä kuin ei tule edes joka vuosi. Aika kuluu, mietin missä olen kymmenen vuoden päästä. Voinko enää muuttua niin että kaipaan näitä aikoja jossain mielessä. Varmasti kaipaan lasteni kautta jollain tasolla, mutta en tiedä teenkö nyt mitään niin mullistavaa että se muuttaisi tulevaisuuttani. Onkohan se tarkoituskaan, onko aikuisuus sitä että tiedostaa olevansa vakaa ja olevansa läsnä tässä hetkessä. Ei huolta huomisesta sillä tietää olevansa tässä vielä vielä viidenkymmenen vuoden päästä. Jos terveys ja onni niin suo.

Se pieni bilehile ja sekopää nuoruudestani nostaa välillä  päätään kun haluaisin tehdä jotain repäisevää. Silloin tunnen eläväni. Lapset ovat suuri iloni mutta en voi tietenkään istua uimarannalla tiistai aamuna parantamassa maailmaa auringon noustessa. Joskus silloin tällöin kun saamme lapset hoitoon, haluaisin tehdä jotain ihan hullua. Ottaa tatuoinnit, ajaa outoon kylään ja mennä pelaamaan biljardia ja dartsia sekä jutella ihan henkeviä. Kävellä keskellä yötä kylän raittia paljain jaloin ja viskata kengät mäkeen. Huutaa tyhjille kaduille ja verhot eteen vedetyille ikkunoille ´JUHuu.´. Tuntuu että välillä on pakko olla ihan hullu että voi olla taas täydellisen järkevä.