Tämäpä sattui. Olen työssä mistä nautin, ja salamaniskusta pomonikin oli hilpeällä tuulella. Olen taas päässyt ihmisten ilmoille, saanut sosiaalisia kontakteja runsain mitoin ja minulla on tuttuja. Miten voi ihminen saada hyvänpäivän tuttuja kahdessa viikossa enemmän kuin monen vuoden aikana. Ehkä siksi että olen alkanut puhumaan. Ottamaan kantaa. Heitin hiljaisuuden viitan yltäni pois ja annoin sen kaiken piilevän raivoni purskahtaa ulos. Sain osakseni ihailua, kehuja ja kiitosta. Koen sen valtavan vahvistavana.

Olen ensi kertaa ala-asteen jälkeen yhtä tasa-arvoinen kuin muutkin. En köyhempi, en huonommissa vaatteissa, hiljaisempi tai liiku nörttiporukoissa. Näillä ei ole mitään väliä, sillä olen varmasti vieläkin kaikkea edellä mainittua, sain vain suuni auki. Pidin puoleni, karjuin ulos vihani ja seisoin asiani takana. Myhäilen hiljaa, minä sosiaalisten pelkojeni vanki osaan puhua ja ilmaista itseäni. Suurenkin yleisön edessä.

Tulen varmaan aina jännittämään, sitä ei mikään vie pois. Jospa vain totun siihen, turrun ahdistuksen kuristavaan otteeseen. Voisinko joku päivä huomata etten jännitä, stressaa tai punastele enää. Ota huolta huomisesta päivästä ja eläisin tätä päivää. En toivo kellekkään ahdistusta sillä se jos mikä syö ihmisen sisältä päin.