Varmasti on ollut elämäni yksi surullisimmista paikoista viime aikoina. Menettää rakas ystävä. Pelkkä nimen sanominen ääneen ei tuo enää itkunpurskahdusta, mutta en kestä kuvaa katsoa vielä. Ohimennen vain, mutta ei ole vielä aika laittaa sitä näkyville. Jo tämän kirjoittaminen tuo kyyneleet silmiin.

On ollut touhua etten ole kerennyt velloa surussa, mutta eipä ole päivää mennyt etten ole rakasta muistanut. Töissä on mennyt vaihtelevasti, olen saanut kehuja todella paljon mikä suomalaiselle itsetunnolle on vaikea paikka. Mitä siihen vastata? Kiitos? Kun toinen kehuu, ja itse ei ole samaa mieltä. Alkaa väittelemään että vitsi että oot väärässä, että oikeasti olen armoton tollo joka mokaa kuitenkin joskus.

Sosiaalisten tilanteiden pelkoni on hieman lievittynyt. Kävin eilen sellaisen mankelin läpi että jos olisi paniikkikohtaus tullut, se oli ollut paikallaan. Kökötin sadan metrin pituisessa kauppajonossa yksin (!), kärry täynnä tavaraa. Mikä on minulle ollut viisi vuotta sitten mahdoton ajatus edes kumppanin kanssa, toisen maksaessa. Tai pari vuotta sitten kaveri turvana, johon olisin voinut turvautua hädän hetkellä. Ei tullut onneksi kertaakaan tunnetta että nyt otan jalat alle ja lähintä ovea kohti. Pelkäsin kuitenkin sitä koko ajan.

Olen siis tehnyt elämässäni suuria asioitani sairauttani katsoen, olen pärjännyt hyvin ihmisten ilmoilla. Toisaalta suru on taas liipaissut elämääni kahdesti puolentoista viikon aikana. Se on opettanut minulle sen. Pidä pintasi, älä anna periksi. Tämä voi olla elämäsi viimeinen päivä ja sinun pitää puolustaa itse itseäsi. Tee mitä haluat, tunne ja sano mitä haluat. Älä hukkaa aikaasi ihmisten kanssa joita et siedä. Sillä sinun aikasi on myös rajallinen, älä heitä sitä hukkaan. Sekä uudestaan edellisen kirjoitukseni sanonta. Älä murehdi, sillä asioilla on taipumus järjestyä. Jos joku ei onnistu, se ei ollut välttämättä niin tarkoitettukkaan. Tai tee töitä enemmän sen eteen jos sitä todella haluat. Älä ikinä säästä sanaa `rakastan´.