Poistin kaikki edelliset kirjoitukseni, ja hetken mietin uuden blogin perustamista. Ei, olen SaraJuulia ja menneiden päivien tapahtumat eivät sitä muuta. Onneksi voin pyyhkiä vanhat kirjoitukset pois, sisimmästäni ne eivät kuitenkaan pois kulu. On ollut raskasta, mutta yritän pitää sen kirjoituksistani pois sillä tavoin etten asiasta mainitse, ainakaan vielä.

Kun sain esikoislapseni syliin, koin ahdistavat ensimmäiset puoli vuotta elämästäni. Pelkäsin kätkytkuolemaa tai lapsen tukehtumista vuodevaatteisiin. En kokenut sitä äitiyden riemua, se oli pelkoa että tämä nyt pysyy hengissä ja minun on tehtävä kaikkeni sen eteen. Olin ylihysteerinen sekä ahdistunut ne kuukaudet. Kun kätkytkuoleman riski oli ohi, muistan hengähtäneeni! Selvittiin, vauva ei kuollut ja hän oli elossa vaikka en ollutkaan 100% täydellinen äiti.

Tuijotan ikkunasta lasten kenkiä nurmikolla. Ulkona on ollut pakkasta yöllä ja kuopukseni on potkaissut ne leikin aikana illalla jaloistaan. Kuka äiti antaa lapsen kenkien venyä yön yli ulkona, mietin itsekseni. Ympyrä on taas sulkeutunut, olen taas äärimmäisen peloissani lapsistani. Olin viettänyt leppoisaa äitiyttäni parisen vuotta, kunnes tilanne jossa olisin lapseni voinut menettää, kirpaisi läheltä. Toisaalta se oli opettava kokemus, pysähdyin kuin olisin ajanut 100 km/h vauhdissa seinään. Otan nyt useammin lastani kädestä kiinni, silitän päätä ja peittelen sänkyyn.

En ole uskonnollinen ihminen, kunnioitan uskovia ihmisiä ja toisaalta olen kateellinen että he uskovat. Epäilen liikaa että voisin uskoa vaikka tahtoisinkin. Nyt olen tuntenut isotätini olevan lähelläni usein kun minulla on vaikeaa. Hän kuoli parisen vuotta sitten, ja hänen läsnäolonsa tuntuu rauhoittavana. Etsin aamulla turhaan sitä ihanaa simpukkarasiaa jonka hän lupasi minulle kun hän kuolee. Katselin sitä lapsena joka kesä kun menin isotädin luo kylään. Pohjassa luki: Helviltä SaraJuulialle. Siinä oli erimuotoisia simpukankuoria liimattuna neliskanttiseen korurasiaan ja sisällä oli tulipunainen kangasverhoilu. Se oli minulle lapsena aarre jota arvostin. Tänään salamaniskusta muistin rasian ja kuinka annoin sen omalle veljentytölle  Helvin kuoleman jälkeen. En kaivannut sitä silloin kun kuolema oli läsnä, mitä nyt aikuinen ihminen typerällä korurasialla. Nyt kaipaan sitä korurasiaa enemmän kuin mitään, tahtoisin ihailla ja silitellä sitä niinkuin lapsena tein. Sanoin omalle tädilleni asiasta ja hän sanoi minulla olevan Helvin tavaroita jotka ovat paljon arvokkaampia. Kumma kyllä, vaihtaisin ne salamana takaisin siihen simpukkarasiaan joka toisi hetkeksi lapsuuteni muiston takaisin.