Tämäpä sattui. Olen työssä mistä nautin, ja salamaniskusta pomonikin oli hilpeällä tuulella. Olen taas päässyt ihmisten ilmoille, saanut sosiaalisia kontakteja runsain mitoin ja minulla on tuttuja. Miten voi ihminen saada hyvänpäivän tuttuja kahdessa viikossa enemmän kuin monen vuoden aikana. Ehkä siksi että olen alkanut puhumaan. Ottamaan kantaa. Heitin hiljaisuuden viitan yltäni pois ja annoin sen kaiken piilevän raivoni purskahtaa ulos. Sain osakseni ihailua, kehuja ja kiitosta. Koen sen valtavan vahvistavana.

Olen ensi kertaa ala-asteen jälkeen yhtä tasa-arvoinen kuin muutkin. En köyhempi, en huonommissa vaatteissa, hiljaisempi tai liiku nörttiporukoissa. Näillä ei ole mitään väliä, sillä olen varmasti vieläkin kaikkea edellä mainittua, sain vain suuni auki. Pidin puoleni, karjuin ulos vihani ja seisoin asiani takana. Myhäilen hiljaa, minä sosiaalisten pelkojeni vanki osaan puhua ja ilmaista itseäni. Suurenkin yleisön edessä.

Tulen varmaan aina jännittämään, sitä ei mikään vie pois. Jospa vain totun siihen, turrun ahdistuksen kuristavaan otteeseen. Voisinko joku päivä huomata etten jännitä, stressaa tai punastele enää. Ota huolta huomisesta päivästä ja eläisin tätä päivää. En toivo kellekkään ahdistusta sillä se jos mikä syö ihmisen sisältä päin.

Olet aika kylmä ihminen. Jäärä jääräpää. Argh..ole vähän ihmisystävällisempi minuakin kohtaan. Hieman näyttää että valitset ihmiset joille kannattaa olla ystävällinen..

Se siitä, pakko oli päästää paha olo ulos..

Varmasti on ollut elämäni yksi surullisimmista paikoista viime aikoina. Menettää rakas ystävä. Pelkkä nimen sanominen ääneen ei tuo enää itkunpurskahdusta, mutta en kestä kuvaa katsoa vielä. Ohimennen vain, mutta ei ole vielä aika laittaa sitä näkyville. Jo tämän kirjoittaminen tuo kyyneleet silmiin.

On ollut touhua etten ole kerennyt velloa surussa, mutta eipä ole päivää mennyt etten ole rakasta muistanut. Töissä on mennyt vaihtelevasti, olen saanut kehuja todella paljon mikä suomalaiselle itsetunnolle on vaikea paikka. Mitä siihen vastata? Kiitos? Kun toinen kehuu, ja itse ei ole samaa mieltä. Alkaa väittelemään että vitsi että oot väärässä, että oikeasti olen armoton tollo joka mokaa kuitenkin joskus.

Sosiaalisten tilanteiden pelkoni on hieman lievittynyt. Kävin eilen sellaisen mankelin läpi että jos olisi paniikkikohtaus tullut, se oli ollut paikallaan. Kökötin sadan metrin pituisessa kauppajonossa yksin (!), kärry täynnä tavaraa. Mikä on minulle ollut viisi vuotta sitten mahdoton ajatus edes kumppanin kanssa, toisen maksaessa. Tai pari vuotta sitten kaveri turvana, johon olisin voinut turvautua hädän hetkellä. Ei tullut onneksi kertaakaan tunnetta että nyt otan jalat alle ja lähintä ovea kohti. Pelkäsin kuitenkin sitä koko ajan.

Olen siis tehnyt elämässäni suuria asioitani sairauttani katsoen, olen pärjännyt hyvin ihmisten ilmoilla. Toisaalta suru on taas liipaissut elämääni kahdesti puolentoista viikon aikana. Se on opettanut minulle sen. Pidä pintasi, älä anna periksi. Tämä voi olla elämäsi viimeinen päivä ja sinun pitää puolustaa itse itseäsi. Tee mitä haluat, tunne ja sano mitä haluat. Älä hukkaa aikaasi ihmisten kanssa joita et siedä. Sillä sinun aikasi on myös rajallinen, älä heitä sitä hukkaan. Sekä uudestaan edellisen kirjoitukseni sanonta. Älä murehdi, sillä asioilla on taipumus järjestyä. Jos joku ei onnistu, se ei ollut välttämättä niin tarkoitettukkaan. Tai tee töitä enemmän sen eteen jos sitä todella haluat. Älä ikinä säästä sanaa `rakastan´.

Ken rakkaansa ajan tietäisi,

hän tarkkaan sen käyttäisi,

sulkisi syliin tiukasti ja kuiskaisi hellästi,

unohda sinua koskaan en, valo elämäni olet.

Muistosi kaunis eteenpäin kantaa,

onnenhetket muistot kultaa,

pehmeällä pilven reunalla,

on viimeinen sija sinulla.

-SaraJuulia-

Ethän yhtään päivää hukkaa turhaan. Älä riitele minuuttiakaan, sillä siinä häviät elämästäsi 60s onnellista aikaa. Nauti joka päivästä, sillä koskaan et tiedä milloin se on sinun viimeinen. Kaikkein tärkeintä, milloin se on sinun rakkaasi viimeinen päivä. Halaa lapsiasi, vanhempiasi, eläimiäsi, läheisiäsi sekä sano rakastavasi heitä. Se ei mene hukkaan mutta koskaan et tiedä onko se viimeinen kerta kun sen pääset sanomaan.

Ihan oikeasti, siis aikuisten oikeasti. Elämmekö me aikuiset niinkuin opetamme lapsiamme? Kaikista naurettavin opetuksemme lapsille on että kaikkien kanssa pitää leikkiä, ei saa toista kiusata ja syrjiä. Sitten me aikuiset ihmiset juoruamme toisista seläntakana pahaa, suljemme toisia aikuisia sosiaalisista verkostoista pois, emmekä haluakkaan tutustua toisiimme. Vaadimme lapsiamme tekemään sitä mitä me oikeasti aikuiset emme tekisi ikinä. Mennä nyt pyytämään anteeksi ja halaamaan ihmistä jota olemme sanoillamme satuttaneet. Ennemmin olemme loppuelämän puhumatta.

Työelämä, sinne olen nyt takaisin päässyt. Aikuisten ihmisten pariin, palkkapussin piiriin. Mahdollisuuteen ostaa jotain kaupasta, eikä olla käsi ojossa miehen lompakolla. Voin ostaa hyvällä mielellä jotain ihan turhaa. Vaikka itseruskettavaa sprayta kasvoille, että näyttäisin muka ulkomailla käyneeltä. Vaikkakin kaikki minut tuntevat tietävät etten ole kotoani poistunut kuukausiin kuin maitokaupassa. Turhuus on ihanaa, kun siihen on itse rahansa ansainnut.